Miksi nainen ei lähde?

Siihen kysymykseen olen usein vastannut omassa mielessäni, netin keskustelupalstoilla ja monissa keskusteluissa ystävieni kanssa. Ystävien suhteen se on kyllä turhaa, vaikka mielelläni perustelen ja puolustelen, ystäväni eivät sitä kaipaa. He eivät tuomitse eivätkä ihmettele, ja se on ollut suuri voimavara tällä matkallani.

Itse en edes muista, milloin väkivalta oikeastaan alkoi. Sen muista, että siihen liittyi aina alkoholi. Väkivalta alkoi niin kovin pienistä, vaikka sellaisenaankin järkyttävistä teoista. Silti ohimenevät tönäisyt, uhkaukset, kiinnipitämiset ja läpsäisyt oli helppo unohtaa. Pelottavan helppo, jälkeenpäin ajateltuna. Miksi? Sitä en tiedä. Aina tuli seuraava aamu, tuli katumus ja anteeksianto. Tuli pelko olla yksin. Seuraavana aamuna sängyssämme makasi krapulainen, mutta katuva ja itkeskelevä mies. Viinan syytähän se kaikki oli, ja usein kuulin lupauksia lopettaa, vähentää tai ainakin hillitä sitä käyttöä. Jostain syystä minä tyydyin siihen. Nyt tuntuu suorastaan surkuhupaisalta ajatella niitä aamuja kun minä, pahoinpidelty nainen, lohdutin miestänin siksi että hän pahoinpiteli minua!

Hieman myöhemmin, alkoholismin ja väkivaltaisuuden edetessä miehen tyyli muuttui. Se olikin niin, että syy oli minussa. Se lamautti minut. Mies sai manipuloinnillaan vakuutettua, että minua oli pakko pitää kiinni, rannettani oli ihan pakko vääntää siksi että olin niin hysteerinen. Eihän hän voinut sille mitään, tilanne vain eteni siihen, meidän pitää vähän hillitä näitä riitoja. Todella uskomatonta, epäreilua käyttäytymistä näin jälkikäteen ajatellen. Mutta se vetosi minuun. Olen aina ajatellut, että riidoissa on kaksi osapuolta, jotka ovat yhtälailla syyllisiä riitaan ja sen seurauksiin. Silloin en vielä tuntenut perheväkivallan anatomiaa. Silloin, ollessani manipuloitu, pahoinpidelty nainen, en ymmärtänyt, että väkivalta on väärin vaikka olisin kuinka ilkeä ja kamala akka. Ja monia kuunneltuani, en ole koskaan edes ollut sitä. Kerran sain turpaan kun "vittuilin" miehelleni jatkuvasti. Istuin keittiössä pienen lampun ääressä lukemassa kirjaa jo toista tuntia peräkkäin, kun nuo syytökset minulle huudettiin. Olin ollut koko illan täysin vaiti.

En siis tiedä miksi nainen ei lähde. Jos joku lähtee heti, kun ensimmäinen lyönti osuu, se on minusta hienoa. Jos joku haluaa pelastaa suhteensa ja pari hakee apua väkivaltaisuuteen, se on minusta ok. Jos joku kokee väkivaltaa eikä hae apua, se on minusta surullista. Ei missään nimessä tyhmää mutta surullista. Itse ainakin uskon, että tämä oli tie, joka minun oli käytävä loppuun asti. Siihen saakka, kun sain tarpeekseni, tunsin olevani vahva ja tein siitä lopun. Pelon piti kasvaa riittävän suureksi. Huolen lapsista suunnattomaksi. Rakkauden miestä kohtaan alkaa kuihtua. Sitten vasta olin valmis.